Klassinen eepos
John Miltonin Kadotettu paratiisi (1667) on eeppinen runoelma, mikä ei voi jäädä lukijalle epäselväksi. Teoksen juoni kertoo Taivaan menetyksestä ja sen jälleenlunastuksesta; Taivas on jo itsessään kristillinen aihe. Miltonista oli alun perin tarkoitus tulla pappi, ja hän todellakin oli hyvin lukenut: hän heittää tekstiinsä mukaan lukuisia nimiä ja viittauksia paikkoihin ja henkilöihin, joita kukaan Louis Layman ei tunne katsomatta Googlesta tai lukematta Raamattua tai antiikin Kreikan kuuluisia eepoksia, joille tämän runon voidaan ajatella olevan suoraa jatkoa. Antiikin Kreikan ihailu olikin teoksen julkaisuaikana erittäin muodikasta, jopa niin muodikasta, että muunlaista taidetta halveksuttiin.
Koko runo on myös kirjoitettu runomitassa, mikä oli hyvin tyypillistä paitsi aikakauden muille runoille, myös kaikille muille teoksille kuten näytelmille. Tämäkin on perua antiikin ajoilta, jolloin myös kaikki kirjoitettiin runoina. Mitan tunnistus ei oikein luonnistu näinä yömyöhän hetkinä, mutta sen voin sanoa, että säkeet pilkkovat lauseita puoliksi ja riimit löytyvät milloin mistäkin, jos niitä ylipäätään on. Koko kirja on kuitenkin täynnä omituiseen muotoon väännettyjä sanoja, joten luulen sillä joko itse Miltonin tai teoksen kääntäjän pyrkineen tiettyyn tavumäärään per säe.
Teokseen oli äärimmäisen hankala tarttua, minkä vuoksi jätin tämän kirjoittamisen aivan viime tinkaan. Runomuoto, väännetyt sanat ja ylenpalttinen asioiden kuvaus saivat tekstin valumaan silmistäni kuin veden hanhen selästä. Lopulta kuitenkin sain kirjan auki eräästä vähemmän kuivasta kohdasta ja päätin lukea pari sivua ilman kontekstia. Kontekstin sivuuttaminen on yleensä huono idea, eikä Kadotettu paratiisi ollut poikkeus. En edes yritä ymmärtää kohtauksessa olleiden henkilöiden perhesuhteita, saati sitten paikan logiikkaa. Se on kuin roskakori, jonne Jumala heitti kaikki virheensä, askartelusilppunsa ja vihollisensa. Diktatuuria vastaan kapinoivat siis heitettiin sinne kärsimään, ja nyt he ovat vihaisia syystä. Onko Taivaan Kuningas pahempi kuin itse paholainen?
Tämäkin on osa klassismin tyyliä. En ole varma, mitä moniulotteisemmilla henkilöhahmoilla alun alkaen haettiin, mutta ainakin se tekee tarinoista monta kertaa mielenkiintoisempia - etenkin, kun edelliset parituhatta vuotta pahikset olivat olleet niistä 50:stä harmaan sävystä sitä tumminta (ja tämä on muuten väärä fakta; jo antiikin kreikan sankareilla oli vihollisia, jotka eivät olleet tehneet yhtään enempää väärää kuin he itse). Sataprosenttisen klassistisesta teoksesta kuitenkin kun on kyse, on jo alusta asti selvää, kumpi puoli tulee voittamaan. Itse asiassa se kerrotaan jo blurbissa - tai siis kerrottaisiin, jos kirjan takakannessa jotain olisi.
Jos palautetaan konteksti, voidaan huomata, että Saatana on kuin onkin täysi psykopaatti. Tästä tosin minulla ei ole mitään takuita. Luin sen netistä. YMMV.
