Yritysficci!

Siinä se nyt on. Kolme lyhyttä tekstiä yhden pitkän sijaan, koska joltain palaa aina hermot. Nalle Puh -osuus on kolmisensataa sanaa pitkä, Muumilaakso-osio on hieman lyhempi. Tässä oli aiemmin kolmaskin osa, mutta en ollut tyytyväinen dialogiin ja poistin sen.

Outolintu OY

Kaksi epäonnistunutta yritystä perustaa onnistunut yritys

Puolen hehtaarin metsä oli paljon pienempi kuin oletin. Ei ollut koskaan tullut mieleen katsoa, kuinka paljon puoli hehtaaria oikeasti oli. Tänään olin kuitenkin mennyt kyseiseen metsään, koska halusin perustaa yrityksen Nalle Puhin kanssa. Puh vaikutti sellaiselta tyypiltä, joka suostuisi hulluimpiinkin ehdotuksiini hyvin mielellään. Koska metsässä kaikki oli näköetäisyyden päässä, löysin Puhin nopeasti, ja yhtä nopeasti meillä oli koju pystyssä.

Nasu tuli paikalle tiedustellen, mitä me kojun takana teimme.
”Me perustimme yrityksen!” Puh ilmoitti ylpeästi.
Nasu oli selkeästi mielissään Puhin uudesta työstä. ”Mitä te myytte?”
”Hunajaa”, minä vastasin, samalla osoittaen kojun takana olevia purnukoita. ”Puhilla on kuulemma hyvä tavarantoimittaja.”
Nasu halusi ostaa yhden purkin, jonka Puh ojensi hänelle. Hän oli jo lähtemässä, kun minä huomautin maksusta.
”Oi, minä vallan unohdin”, Nasu huokaisi ja kaivoi jostain viisi tammenterhoa ja asetti ne eteemme.
Tammenterhoja, ihmettelin, kaipa se oli käypä valuutta tässä osassa maailmaa.
Nasun lähdettyä saapui kohtapuoliin Risto Reipas ihmettelemään puuhiamme. Kävimme läpi saman keskustelun kuin Nasun kanssa, ja Risto halusikin ostaa purkillisen keltaista kultaamme.
Riston saatua hunajapurkin käteensä hän kuitenkin sanoi: ”Höpsö karhu, et sinä voi myydä minulle tyhjiä purkkeja hunajana.” Risto naurahti, mutta maksoi siitä huolimatta. Hän oli kaiketi tottunut kaiken maailman kummallisuuksiin Puhin seurassa.

Toisen asiakkaamme lähdettyä nostin yhtä purkkia ja jouduin toteamaan, että se ei ollut ollenkaan täysi. Katsoin purkin sisälle enkä nähnyt siellä muuta kuin pimeyttä. Reunat olivat kuitenkin vielä tahmeat. Toinen ja kolmaskin purkki olivat yhtä tyhjiä. Tiedustelin vieressäni seisoskelevalta nallelta – joka laski tyytyväisenä saamiaan tammenterhoja yhä uudestaan –, tiesikö tämä asiasta jotain.
”Voi harmi”, Puh vastasi. ”Minä kun luulin, että –”
”Älä selittele”, tiuskaisin. ”Söitkö sinä meidän myyntiartikkelimme?”
”Anteeksi.” Puh oli pahoillaan.
Tämä ei todellakaan ollut kuulunut suunnitelmiini. Ties vaikka Puolen hehtaarin metsän poliisi tulisi vielä pidättämään minut valheellisesta markkinoinnista. Sanoin Puhille pikaisesti näkemiin ja liukenin paikalta jättäen nallekarhun myymään purnukoitaan yksinänsä.

Minulta eivät ideat loppuneet. Seuraava pysäkkini oli Muumilaakso.